Kohti Marokon rajaa

Ain Ouarka:sta Taghit:hen

Poistumme Ain Ouarka:sta palaamalla eiliseen tielle ja ihailemalla aurinkoa, joka levittää säteitään erityisen kauniin ouedin yli. Jotkut kämmenet nousevat esiin kuivasta maasta ja tarjoavat hieman vihreää, kun taas tausta esittelee samanaikaisesti harmaakivikohtaus ja okraan suuntautuva kohtaus. Se on upea näkymä, josta emme viime yönä nauttineet täysin, koska aurinko oli jo laskenut. Valitettavasti huomaamme, että kuljettu tie ei ole se tie, joka vie Ain Sefraan, jossa tänään piti käydä. Muutama melko lapsellinen tekosyy matkan pidemmäksi ja helpommaksi ei vakuuta: pitää vain avata Maps nähdäkseen, että N6-valtatie kulkee vain muutaman kilometrin päässä Marokon rajasta ja on itse asiassa masentunut tai ainakaan turistit eivät ole sinne tervetulleita välttääkseen ei-toivotun uteliaisuuden. N6B saavuttaa Taghit:n kiertämällä rajan etelämpänä; kun otetaan huomioon kahden valtion välisen kylmän sodan tilanne, ei voida sulkea pois sitä, että tie on rakennettu suhteellisen hiljattain tätä tarkoitusta varten. Syynä ei ole niinkään piilevä konflikti naapurivaltion kanssa kuin tarve välttää häiriöitä herkällä alueella. Noin jälkeen puolitoista tuntia tiellä pysähdymme kylässä. Baari, jossa meidän pitäisi juoda kahvia, ei vaikuta hygienian kannalta erityisen luotettavalta, joten valitsemme kylmän juoman. Land Roverin ensimmäinen säiliö on nyt tyhjä; toinen jää, ja sen avulla pääsemme määränpäähän. Tältä osin on huomioitava, että paikoin huoltoasemat koostuvat siirrettävistä konteista, jotka vaihdetaan tyhjinä. Tien varrella näemme myös improvisoituja polttoainemyyjiä, jotka tarjoavat bensaa kanireissa, jotka on täytetty muutaman sadan metrin päässä asfalttikaistalta sijoitetuista pienistä säiliöistä. Aavikko tulee välittömästi jälleen tien herraksi, joskus jopa tunkeutuen siihen tuulen liikuttaessa hiekkaa; kerran tiehöylä on töissä siirtämässä asfaltille muodostunutta pientä dyyniä. Dromedaareista ei ole puutetta, luonnonvaraiset laumat laiduntavat sitä, mitä maa tarjoaa, ja heidän turkkinsa sekoittuvat maiseman väreihin. Valitettavasti jossain vaiheessa näemme tien varrella makaavan yhden, jonka luultavasti tappoi yksi harvoista siellä kulkevista ajoneuvoista. Aavikko muuttuu täysin tasaiseksi, ilman dyynejä tai kivistä karheutta, lineaarista laajuutta niin pitkälle kuin silmä näkee. Matalat, harvat pensaat tarjota haalea vihreä pilkku yrittäen turhaan murtaa yksitoikkoisuuden, jota todellisuudessa ei koskaan todella ole. Tie on sanomattakin selvää suora kutsuva nopeus. Noin neljäkymmentä kilometriä tämän päivän määränpäästä koemme kaksi puhkaisua muutaman minuutin sisällä, korjattu nopeasti vaihtamalla rengas, jokaisessa ajoneuvossa on kaksi varaosaa. Klo 13.20 saavutamme Taghit:n, klassisten aavikon dyynien joukossa, kuten matkatoimistojen luetteloissa. Kaupunki haluaisi olla matkailukeskus ja sillä on sille luonnollinen perusta, mutta näemme edelleen vain hajallaan olevia Algerian-ryhmiä lomalla.

Taghit ja keidas

Lounas syödään teltan alla, joka hädin tuskin suojaa meitä kuumuudelta, maassa tai matalilla tyynyillä istuen, ei varsinaisesti esimerkki mukavuudesta ei enää nuorille jäsenillemme. Maistamme jälleen samoja ruokia, mutta jälleen kerran laadukkaita. Yksinkertainen kana, päivittäinen kumppani poskihampaidemme alla, kypsennetään hieman erilaisilla resepteillä ja ennen kaikkea sillä on vertaansa vailla oleva arkuus. Vaikka mikään ei tee paikasta ravintolan kaltaista, huomio sen varmistamiseen, ettei mitään puutu, on kiitettävää, samoin kuin ajoitus ja johtajan ystävällisyys. Hän näyttää meille edessä olevaa puutarhaa, jota hän hoitaa huolellisesti ja jossa appelsiinipuita, oliivipuita, sitruunapuita ja muita kasveja kasvaa terveinä mutta kamppailevina. Vedestä ei ole puutetta, mutta paahtava kesäaurinko todennäköisesti estää niiden täyden kehittymisen. Hän on luonut tätä lähes viheraluetta kuusi vuotta ja on ylpeä siitä; hän näyttää meille myös kaivon, jonka pohjassa vain puolitoista metriä alaspäin on vesilähde. Ympärillä on monia, kotikäyttöön tai kasteluun: sähköpumppu riittää nostamaan sen ja aavikon kukat.

Riittää, kun ylittää tien löytääksemme itsemme ennen pieni järvi, jota reunustavat palmut, tämä todellakin on keidas-stereotypia, jossa vesi nousee spontaanisti maan alla. Siitä voisi tehdä paratiisipuutarhan, mutta se on miellyttävä sellaisenaan. Paluumatkalla kuljettajat auttavat yksin lomailevaa neljän tytön ryhmää, outo tapaus, jotka ovat juuttuneet ns. ravintolan viereisen tien hiekkaan; ilman nelivetoa on oltava erittäin varovainen.

Auringonlasku Taghit:n dyynien keskellä

Menemme katsomaan lähellä olevaa kalliopiirrosryhmää, jonka 500-luvun hyökkääjistä peräisin oleva ilkivalta on osittain turmellut. Myöhään iltapäivällä liikumme dyynien seassa tehdä pientä jeeppiristeystä hiekalla ja katsella auringonlaskua panoraamapisteestä. Yksi maastoautoista juuttuu hiekkaan, se tapahtuu myös meille; yrittäessään vetää sitä ulos, toinen kokee saman kohtalon, kun ensimmäinen saa takaisin liikkumisvapauden. Vapautumisyrityksessä toisen 4x4:n jäähdytin irtoaa pahimmin. Palaamme lava-auton sänkyyn, kun rikkinäistä ajoneuvoa hinataan perässä. Hotellissa kuljettajat löytävät sopivan liiman ja korjaavat lämmönvaihtimen niin primitiivisillä kuin tehokkaillakin menetelmillä, niin että huomenna aamulla meillä ei ole ongelmia lähteä suunnitellusti. Hotelli Taghit:ssa on kaunis ja meillä on kaikki tilat vapaana, koska emme näe muita vieraita, jotka kaikki elävöittyvät hyvin organisoidulla ulkoillallisella ja siksi tähtien alla.